Taustoja ja vahinko

Viime aikoina on tuntunut, että en osaa varjella omaa yksityisyyttäni millään. Talo on myynnissä, joten osoite, pohjapiirustus ja valokuvat ovat netissä kaikkien nähtävillä. Facebook-kirppareiden uskomattoman vilkkauden kautta on myös tullut jaeltua puhelinnumeroa sinne sun tänne. Ja aina vain jatkan paljastelua ihan vapaaehtoisesti täällä.

Aika vähän olen perheestä tai meidän asumisesta täällä kirjoitellut. Lähinnä kirjoitteluni ovat olleet noita virkkauksia. Mutta nyt tuntuu, että elämme sellaisessa myllerryksessä, että jotain on kerrottava, jotta näissä postauksissa olisi edes hitunen järkeä.

Kaikki tämä hullutus alkoi joskus 2007-2008. Vanhempani erosivat ja siinä ero tiimellyksessä oman kotitaloni kohtalo oli täysin avoin. Se talo on melkein kotikaupunkini keskustassa, mutta kuitenkin suojaisassa, alunperin lähes metsäisessä, paikassa. 1920-luvulla rakennettu rautatieläisten hirsitalo. Yläkerta on tehty sodan jälkeen, sisävessa oli pelkkä pönttö ja seinät eteisen nurkassa jne. Me olimme mieheni kanssa kihloissa ja tyttömme oli pieni vauva.

Tuohon aikaan meidän suunnitelmamme oli ostaa kotitaloni, PURKAA SE, myydä hirsirunko pois ja rakentaa tontille uusi talo. Selvitimme kaupungilta rakennusoikeuden ja kaavan. Kaava oli niin vanha, ettei se rajoittanut juuri mitään. Julkisivukin kuulemma määräytyisi vähän sen mukaan, mitä alueella ennestään oli. No toisella puolella on terijokihuvila ja toisella puolella 80-luvun tiilinen paritalo. Eli juuri mitään rajoituksia ei olisi ollut. Onneksi isäni, meidän harmiksi, tuli järkiinsä ja päätti pitää talon. Siinä meillä sitten oli piirustukset taloa varten ja into ruveta rakentamaan, mutta ei tonttia.

Satuimme saamaan kaupungilta loistavan tontin uudelta asuntoalueelta. Kadun päätytontti, joka rajoittuu kahdelta sivulta puistoon, siis metsään. Niin alkoi rakennus. Ai niin, naimisiin menimme keväällä 2008 salaa. Siis vain parin todistajan läsnäollessa. Se oli minun ehtoni talon rakentamiselle. 2009 keväällä muutimme uuteen taloon, syksyllä syntyi "uuden tuvan jussi". Olisiko elämä voinut olla täydellisempää?

Olisi. Sillä tällä kiiltokuvalla on kääntöpuoli. Tällä hetkellä molemmat lapsemme ovat omalla tavallaan erityislapsia. Kulunut vuosi on ollut todella rankkaa, tavalla, jonka vain toiset erityislasten vanhemmat tietävät.

Kesän kuluessa päädyimme sitten siihen, että myymme tämän talon. Mies oli sitä ajatellut jo kauemman, minä pistin vastaan. Messusin siitä, ettei saa antaa periksi ja pitää katsoa pidemmälle kuin ensi kuuhun tai vuoden päähän. Kunnes istuimme laskukoneen kanssa keittiön pöydän ääreen. Sitä konetta minäkin sitten uskoin.

Nyt on talo myynnissä, eikä mitään tietoa minne tai koska tästä lähdetään. Olemme käyneet katsomassa jos jonkinlaista mörskää ja vähän mökkiä. Halvempaa, eli vanhempaa kuin tämä. Kuitenkin pääasiassa 70-90 -luvuilla rakennettuja taloja.

Ja sitten se otsikon vahinko. Mieheni oli jostain käsittämättömästä syystä varannut näytön rintamamiestaloon, joka sijaitsee ihanalla alueella, melko lähellä keskustaa. Menin näyttöön vähän vastentahtoisesti, mutta kuinka kävikään. Rakastuin. Hups.

Nyt ystäväni yrittävät kilpaa vakuuttaa, että tuossa talossa on liikaa laittamista, kauhea sotku, hirveää asua remontin keskellä lasten kanssa jne... Mutta ei sille mitään voi. Yllättävintä kaikessa oli se, että myös mies tuntui tykkäävän. Vaikka 80-90 -luvun taloissa on hänen mielestään ollut liikaa laittamista, niin tässä hän näki vain mahdollisuuksia.
Nyt minulta olisi ehdottomasti kiellettävä pääsy sisustusblogeihin ja pidettävä televisio kiinni, etten vahingossakaan näe mitään "mörskästä unelma" -päiväohjelmia.

Juuri nyt vain tuntuu siltä, että ehkä tämä uusi talo on liian siisti ja ihan vääränlainen meille. Ehkä meillä kuuluukin olla talo, jonka "sisustuksessa" ei tarvi olla päätä eikä häntää. Itse tehtyä saa olla joka paikassa, eikä kaiken tarvi näyttää täydelliseltä. Saisi vähän rönsyillä ja retroilla.

Huokaus.